Peace and love 

Viikonlopun keskustelut sai minut pohtimaan yleistämistä ja lokeroimista. Useammassa keskustelussa nousi ihmettelyä ja kysymyksiä siitä, kuinka ihmeessä jaksan, selviän ja pystyn elämään kahdeksan lapsen äitinä. Kuinka kroppa on kestänyt sen kaiken, raskaudet ja imetykset niin monta vuotta putkeen. Herkkänä tarkkailin kaikkia ilmeitä ja eleitä keskuteluun liittyen ja tein monia havaintoja. 

Puhdas avoin ihmettely ja kysyminen antoi tilan olla juuri se kuka olen. Huolestunut, säälivä katse sai minut tuntemaan ärsytystä, ihaileva ja arvostava puhe sai minut tuntemaan pienuuteni. Rehellinen kysymys siitä, miten itse koen äitiyden, sai vastaukseksi rehellisen vastauksen. 

Kehollisuuden äärellä oleminen terapeuttiopintojen viikonloppukurssin aikana paljasti lopulta sen, mitä koen kehossani perhettäni ja jokaista lastani kohtaan. Olemalla läsnä omalle keholle, antamalla huomiota jokaiselle kehon osalle, joka sitä kaipaa, sain paljon arvokasta ymmärrystä itselleni. Kun pysähdyin kuuntelemaan vatsan ja kohdun aluetta, tunsin valtavaa ylpeyttä. Ylpeyttä tätä epätäydellistä kehoani kohtaan, joka on mahdollistanut kasvun kahdeksalle elämälle. Kantanut suojissaan, synnyttänyt ja imettänyt. Ruokkinut tuhansia kertoja vastasyntynyttä lähellä omaa kehoani. Tunsin puhdasta kiitollisuutta, että olen saanut kokea elämän lahjan monta kertaa, tunsin valtavaa rakkautta jokaista lastani kohtaan. Itkin.

Itkin rakkaudesta. Itkin kiitollisuudesta. Hymyilin ylpeydestä. Oma perhe ja omat lapset. Oma puoliso. Miten paljon rakkautta perheessämme on ja kuinka paljon se tuntui kasvavan tiedostamisen kautta, että näin ei aina ole. Lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys, se on lahja. Puntaroin tätä kirkastuvaa onnea kaiken sen väsymyksen ja voimattomuuden rinnalla, jonka kanssa olen paininut pitkään. Mietin omaa lapsuuttani ja pärjäämistäni isossa perheessä. Mietin kaikkea, mikä on ollut liikaa pienelle itselleni ja kaikkea sitä, mistä olen jäänyt vaille. Mietin, kuinka se on koulinut minusta tälläisen, kuin nyt olen. Kuinka paljon olen oppinut siitä, mitä haluan tehdä toisin omassa elämässä ja siitä, mitä haluan kantaa aina mukanani. Miten paljon isossa perheessä eläminen on kasvattanut ja rikastuttanut kokemuksillaan ja toisaalta, mistä kaikesta olen juuri ison perheen takia jäänyt paitsi.

Keskusteluissa nousi jälleen esiin raha ja sen tuomat haasteet elämässä. Toisessa keskutelussa tuli ilmi se, kuinka jokainen lopulta valitsee, mihin rahansa käyttää, kun se ei riitä kaikkeen. Yksi huolehtii terveydestään panostamalla laadukkaisiin terveystuotteisiin, toinen kouluttautumalla useaan eri ammattiin ja osaamiseen, joku ostaa hienon auton ja kellon ja isossa perheessä se menee ruokaan. Kasvuolosuhteet vaikuttavat paljon siihen, millaisia ihmisiä tällä maapallolla asuu nyt ja tulevaisuudessa. Lapset oppivat sen, mitä perheessä pidetään tärkeänä ja mitä oppia vanhemmat haluavat siirtää eteenpäin omassa kasvatuksessaan. Lapset kantavat sukunsa perintöä niin hyvässä, kuin pahassa. Rahastressin kanssa painineena olen oppinut, mikä merkitys rahalla on osana hyvinvointia. Olen myös oppinut sen, mitä ei voi mitata rahassa. Jokaisella hyvinvoinnin palasella on yhtä tärkeä osa kokonaishyvinvointia. Moni hyvinvointia tukeva asia on ilmaista. Hymy, kosketus, kaunis sana, rakkaudellinen katse ja kuuntelevat korvat. Hiljaisuus ja läsnäolo. Siinä on jo paljon. Elämä ei ole täydellistä ja kaikkea ei voi saada. Myöskään rahalla ei saa kaikkea, mutta emme myöskään pärjää ilman rahaa.

Mietin omaa perhettä ja kuuntelin keskusteluja. Ymmärsin, miten paljon minulla on ilon ja riemun hetkiä, joita lapset tuovat elämään, vaikka rahaa ei ole. Mietin, miten lapset pitävät kiinni elämässä ja arjen rutiineissa silloinkin, kun tekisi mieli jäädä sänkyyn makaamaan ja itkemään elämän epäreiluutta ja pahuutta. Tunsin vahvasti, että tässä on hyvä, tässä haluankin olla. Valtava ikävä iski kotona olevia. Teki mieli laittaa viesti kotiin, mutta epäröin, että meneekö tunneviesti perille, vai ovatko vain vihaisia, kun en ole kotona. Entä jos rakkauteni tulkitaan väärin ja epäillään, että yritän hyvitellä ihanilla "sydän" ja "ikävä" viesteillä sitä, että olen poissa hetken aikaa. Tunnistin, kuinka tämä sama vanha, äitiyttä piinaava kela lähti taas päälle ja yritti saada minut tuntemaan syyllisyyttä, että en saisi olla etäällä perheestäni ja ottaa omaa tilaa ja aikaa. Niin kiinni olemme toisissamme olleet, äiti ja lapset. 

Iso perhe ja äitiys, Se kuinka lestadiolaisäideistä kuulee joskus puhuttavan rumasti synnytyskoneina, herättää monenlaista tuntemusta. Kuinka sen täytyy olla yhtä kärsimystä, kun on koko ajan raskaana. "Voi miten vähän he tietävät, jotka ovat siinä käsityksessä", ajattelen. Ei se ole jatkuvaa kärsimystä ja samalla, on se sitäkin. Vähän kuin muissakin asioissa, siinäkin on kaksi puolta.

Parasta äitiydessä on aamuiset hiukset, tai pienet taputtelevat kädet kasvoilla. Pursuava ilo ja nauru, kikattelu ja riemun kiljahdukset. Sylikkäin istuminen, ilman kiirettä.

Tuntuu ihanalta katsella, kuinka lapsi keskittyy leikkaamaan paperia, tai liimaa päällekkäin huovasta leikattuja värikkäitä kolmioita samalla suutaan väännellen. Tekee tohkeissaan omaa luomustaan, kuin tähtipölyn ympäröimänä, ilman kiirettä.

Kuinka rakkaita ovat ne hetket, kun pienet kädet ripustautuu tiukasti kaulan ympärille, hyvää yötä toivottaessa, tai kun kasvot täyttyvät ilosta päiväkodin portilla äidin saapuessa hakemaan. Parasta on myös se, kun esiteini luottaa. Jakaa ajatuksiaan, jotka mieltä on painanut, hakeutuu lähelle ja kaipaa kosketusta, haluaa yhteyteen äidin kanssa. Luottamusta on myös se, että uskaltaa näyttää suuttumustaan. Vihaa ja surua, mitä milloinkin. Silloin muistutan itseäni, että olen turvallinen, kun noin annattaa tulla. 

Kärsimystä tuskin tarvitsee erikseen avata, sillä se kuuluu ihmisyyteen. Se on kipua, väsymystä, huolta, stressiä ja vastuuta. Sitä se on, eri vaiheissa eri verran.

Kohtaamalla erilaisia ihmisiä, kuulemalla heidän selviytymistarinoitaan ja omaa matkaansa lapsuudesta aikuisuuteen alkoholistivanhempien kanssa, tai liian varhain oman vanhemman menettäneestä lapsuudesta, tai itsemurhan tehneen tai väkivaltaisen vanhemman jättäneestä traumasta, olen huomannut että kärsimystä riittää. Sitä annetaan, toiselle enemmän ja isommalla kauhalla, kuin toiselle, mutta jokaiselle sitä annetaan.

 Ei ole kyse vain lestadiolaisäideistä, vaan on kyse ihmisistä. Ihmisestä, joka äitien kautta tänne maailmaan saapuu, isän alkuun laittamana.

Se, mikä voi johtaa tuhoavaan kärsimykseen myös lestadiolaisten äitien keskellä on se, jos äidit eivät saa kehorauhaa silloin, kun tuntevat väsymystä. Erityisen tärkeää on äidin ja isän, naisen ja miehen välinen suhde, joka toimii kotina lapsille. Turvallinen ja hyväksytty olo juuri niiden tuntemusten kanssa, kuin kulloinkin kokee.

 Kuten ei mikään muukaan, tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Ei ole pelkästään väsyneitä, tai hyvinvoivia äitejä. Äidit ovat kaikki naisia. Lestadiolaisäidit ja heidän jaksaminen on kuitenkin asia, joka on itselle hyvin lähellä ja tärkeä aihe. 

Oma terveys on arvokas lahja, josta pitää pitää huoli. On tärkeää vaalia terveyttä, mikäli kokee sairastumisen merkkejä. Omaa mielenterveyttä pitää suojella ja siitä tulee pitää huolta. Mitään ei tulisi tehdä oman terveyden kustannuksella. Itseään on arvostettava ja omaa kehoa kuunneltava, sillä keho puhuu. Se puhuu suoraan ja rehellisesti, se ei valehtele. Jos kehoa ei kuuntele, se huutaa.

Jokaisen tulee saada ilmaista turvallisesti, ilman tuomintaa oma väsyminen ja saada parisuhteessa tukea puolisolta. Aina näin ei ole ja silloin jokaisen oma vastuu korostuu entisestään. On tärkeää toimia niin, että oma terveys ei vaarannu. Jokaisella on oikeus omaan seksuaaliseen itsemäärämisoikeuteen ja sen rikkomattomuuteen, kuin myös vastuu itseilmaisuun. Jokaisen tulee saada päättää omasta kehostaan. Jokaisen naisen oikeuksiin kuuluu päättää siitä, jaksaako ja haluaako hän uutta raskautta. Tämä ei ole uskon, vaan terveyden asia.

Vanhempina olemme vastuussa myös kasvatuksesta ja siitä minkälaista seksuaalikasvatusta annamme lapsillemme.

Jokaisen lapsen/nuoren tulee saada oppia, mitä on terve seksuaalisuus, eikä sitä tule häpäistä. Seksuaalisuus on meissä kaikissa ja se ei ole kenenkään toisen omaisuutta, kukaan toinen ei päätä siitä, milloin sinä koet, tai et koe seksuaalisuutta. Seksuaalisuus on laaja käsite, mutta isolta osin hyvin kehollista. Meidän ei tule rankaista itseämme kokemalla syyllisyyttä omista tuntemuksista, tai omasta kehostamme. Seksuaalisuus on herkkää, kaunista ja nautinnollista. Se on luonnollista, eikä sitä tarvitse piilottaa. Seksuaalisuus tarvitsee tilaa, sille on oma paikkansa. Jokaisella on oikeus tutustua omaan seksuaalisuuteen, ja nauttia omasta seksuaalisuudesta. Tämä ei vahingoita ketään, eikä ole syntiä. 

Seksuaalisuutta ei kuulu tukahduttaa. Tukahtuneena oma seksuaalisuus muuttuu toksiseksi. Kieltämällä ja häpäisemällä se nautinto, joka meille ihmisille on annettu, siitä tulee vääristynyttä. Sen olemassa olo ei poistu käskemällä tai katumalla. On vahingollista, että varsinkin uskonnoissa seksuaalisuus liitetään syntiin, jolloin ihminen painii oman seksuaalisuuden ja häpeän kanssa. Oma sisäinen ristiriita kehollisen tyydyttyneisyyden ja seksuaalisen viehätyksen ja synnin ja tuominnan kanssa on niin iso, että ajaa ihmisen hulluuteen ja sairastuttaa mielen, sillä seksuaalisuudessa on valtava voima ja elinvoima.

Lapselle tulee opettaa, missä menee oman koskemattomuuden rajat. Jokaisen lapsen tulee myös saada oppia, kuinka ilmaista itseään ja miten rajat asetetaan. Jo lasten/nuorten on tärkeää tietää, mitä on turvallinen seksi ja millainen vastuu siihen kuuluu. Jo murrosikäisen nuoren seksuaalisuus ja keho on haavoittuva, eikä sitä tule häpäistä synnillä. Ihminen on terve tuntiessaan seksuaalista viehättymistä, se kuuluu ihmisen perustarpeisiin, eikä sitä tule tukahduttaa.

Palaan takaisin oman ikävän tunteeseen ja ajattelen kuinka tärkeää lasten on kuulla, että on ikävä ja että ovat rakkaita, ja laitan viestin. Niin paljon nuo sanat ovat eheyttänyt itseänikin elämän varrella, että en halua niitä säästellä silloin, kun aidosti niin koen. Olisi ollut helppoa jättää viesti laittamattakin, koska onhan se itsestään selvää, että rakastan heitä. Tehtäväni äitinä on rakastaa, aina ja ehdoitta, mutta kuinka näytän sen rakkauden? Laitoin viestin perheryhmään ja jokusen sanan vielä tyttärelle erikseen, mutta en saanut vastausta kummastakaan. Teki mieli uhriutua ja vähän riipaisi se, että enkö ole itse heille rakas, kun eivät vaivaudu vastaamaan.

Oli mieletöntä tuntea uhriviitan heilahtelu ja olla pukematta sitä enää ylle. Oli ihana päästää irti siitä, että odotan jotain takaisin. Olen ollut niin kiinni lapsissa, että tiedän olevani tärkeä, sillä heiltä saan niin suoraan sen, mitä olen itsekkin ollut vailla. Rakkautta ja hyväksyntää äitinä. Sellaisena äitinä, kun olen. Nyt ymmärrän että se mitä olen kokenut rakkaudeksi, on paljolti ollut riippuvuutta. Riippuvuutta omien lasten läheisyydestä ja hyväksynnästä. 

Se, että olen ajautunut kärsimykseen omassa äitiydessäni on pakottanut etsimään pelastusta. Jotain pelastusrengasta voimien loppumiseen, jotain millä voimani elpyvät. Oman ajan tärkeys ja oman jutun löytyminen ja mahdollistuminen, on tuonut pelastuksen uupumukseen. Pitkän toipumisen hyväksyminen ja terveyden vaaliminen ovat olleet avain asemassa, jotta koko perhe on päässyt tasapainoon tältä osin. Matka uupumukseen ja sieltä takaisin huterille jaloille on sisältänyt arvokkaita löytöjä ja valonpisaroita pimeyden keskellä. Olen kiitollinen kärsimyksestä ja pelastuksesta, koko matkasta.

Nyt tunnen, miten paljon helpompi on ilmentää rakkautta. Halua olla läsnä. Halua olla lähellä ja sanoa rakkauden tunnustuksia, kun on saanut vähän etäisyyttäkin. Riittävästi. Päässyt irti jollain tavalla. Pikkuhiljaa alan taas jaksamaan, aidosti, en pelkällä sinnillä.

Joskus häpeän omaa rakkauttani. Pelkään, että jos näytän sitä, joku torjuu sen. Pelottaa, että sitä ei haluta vastaanottaa, tai että vastaanottaja ei arvosta sitä ollenkaan. Pelkään, että ylitän jonkun rajoja, kun opettelen ilmaisemaan omaa rakkauttani. 

Rakkaus on herkkää. Rakkaus ja haavoittuvuus kulkevat limittäin. Rakkaus ei odota vastalahjaa, tai vaadi mitään. Se vaan on ja vuotaa ylitse, kun se pulppuaa. Rakkaus on ilmaista, eikä se vähene käyttämällä. On jokaisen valinta, antaako oman rakkauden kuulua, näkyä, tai tuntua, aina kun se läikkyy.

Miten löydämme tuon rakkauden lähteen, josta ammentaa pyyteettömästi? Rakastamalla itseämme. Lähtemällä sille matkalle. Sen löytämiseksi on uskallettava astua oman mielen pimeyteen. Luotettava, että vaikka en tiedä miten selviän, on jossakin pimeyden keskellä valo. Ilman pimeyttä, emme myöskään koskaan näkisi valoa, joten elämä valoon ja rakkauteen, käy oman kivun kautta.

Tämä maailma tarvitsee rakkautta, se tarvitsee sinua ja minua. Se tarvitsee meitä kaikkia tuomaan yhteen sen, mitä kunkin on ollut määrä tulla rakkaudesta ilmentämään maan päälle.

10.3.2023

Uupumus ja mielenterveyden hoitaminen. 

Tunnen varsin hyvin, miltä ajatuksien suojaan kietominen tuntuu. On kuin hyydyttäisi mielen sellaiseen omaan rauhaan, jossa se yrittää kestää ja löytää ymmärryksen vaikenemiselle ja sille, että ei ole muuhun osaamista tai keinoa. Ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää tulla sinuiksi omien ajatuksen kanssa, jotka kaipaisi laajalti vastauksia, jotka sydän ymmärtää. Kaipaan niin kovasti kohtalontoveria, tai vertaistukea toiselta ihmiseltä.

 Ajatukset asettuvat ajallaan ja koteloituvat tuttuun koteloon. Olo tuntuu kovin tukahtuneelta kaulan ja kurkun alueella ja mielessä liikkuu vihlovia ajatuksen häivähdyksiä, jotka välillä aina kokeilevat tulla rakkauden valoon. Livahtavat kyllä hyvin pian takaisin, kun huomaavat, että vielä tänään ei ole ymmärrystä, eikä tarttumapintaa. Palan tunne kurkussa kasvaa ja muuttuu suruksi. Hyvin yksinäiseksi suruksi, jolle annan huomioni ja pysähdyn kuuntelemaan sitä. Surulla on paljon kysymyksiä, joita yhdessä ihmettelemme. Miksei löydä ymmärrystä? Miksei nähdä ja oteta tosissaan? Miksi oma kokemus kyseenalaistetaan? Tulen niin epätoivoiseksi kysellessäni vastauksien perään ja tunnen vihaisuutta puhumattomuudesta ja vaikenemisesta.

Maailmassa niin moni asia on vaijettu. Olen vihainen myös itselleni, miksen ole rohkeampi. Miksi en uskalla tuoda ajatuksiani rakentavasti ja rakkaudellisesti päivän valoon? Huomaan pelkääväni. Pelkään että väsymykseen kiedotaan turmeltunut mieli, eikä taaskaan oteta tosissaan. Pelkään, että ei ymmärretä, pelkään että joku toinen nousee ylemmäksi ja kehoittaa parannukseen ja luottamaan. Pelkään, että toisetkaan ei uskalla puhua, pelkään että minut ymmärretään väärin. En kaipaa lisää pinnistelyä ja jaksamista, kaipaan lepoa ja ymmärrystä. Kaipaan armollisuutta ja löydän itseni väsyneenä armoalttarilta, jossa saan levätä.

24.2.2023

Tunneturbulenssi osa.4

Viikonloput ovat jostain syystä hankalia. Ollut jo pitkään. Nautin kun arki alkaa ja saan tehdä asiat omaan hitaampaan tahtiin lasten ollessa päiväkodissa. Yksin olemisen kanssa olen kulkenut mielestäni jo aikamoisen matkan, sillä muistan kuinka alkuun koin syyllisyyttä kaatuessani nukkumaan, tai jättäessäni lapset aamulla päivähoitoon voidakseni tulla rauhassa kotiin itkemään. Tuntui että elämässäni ei ole mitään järkeä, kun oman ajan mahdollistuessa käytänkin aikani murehtimiseen. Onneksi ymmärsin, että se mitä koen sillä hetkellä, on valtava tarve, joka nyt vaan pitää täyttää. Lasten aloittaessa päivähoidon, nukuinkin alkuun kaiken mahdollisen ajan. Hiljalleen oleminen on muuttunut itsensä kohtaamisen pakoilusta itsensä vakavasti ottamiseen ja itsensä hyväksymiseen ja sillä matkalla ollaan edelleen. Tuolloin kun ei vielä paremmasta tiennyt, niin todella pienetkin hetket tuntuivat luksukselta ja pikkuhiljaa äly on ymmärtänyt, että tämähän on monelle aivan normaalia, eikä elämän todellakaan tarvitse olla täynnä uupumusta, vaan on ihan ok myös nauttia elämästä. On ollut ihana opetella nauttimaan. Olen kuitenkin tarvinnut sen tyhjiön, hiljaisuuden ja kiireettömyyden tilan, jotta palautuminen ylikuormittuneisuudesta on ollut mahdollista ja on ylipäätään voinut kokea nautintoa. 

Nauttiminen ei omalla kohdalla tarkoita mitään kovin tähdellistä, mutta se on täyttä, hoitavaa, lempeää ja kiireetöntä itsensä kanssa olemista. Se on kynttilöiden sytyttämistä aamupalapöytään, kirjoittamista, takkatulta, hiljaisuutta ja itsensä kuuntelua, maalaamista, musiikkia, itsekseen tanssimista, videopuheluita siskoille, elämän ihmettelyä ja makoisia päiväunia. On aikaa nähdä myös itsensä uudenlaisena, kun peilistä katsookin joku muu, kuin koinsyömä väsynyt - ei kukaan. 

Karsimalla elämästä kaiken sen kiireen, johon olen pystynyt vaikuttamaan, on tyhjästä tilasta ja omasta ajasta tullut arjen tärkein voimavara. Hiljaisuudessa yksinkertaisesti kuulee parhaiten. Pysähtymällä kuulee kaiken sen, mitä ei haluaisi myöntää. Järkyttävää väsymystä, itkua ja epätoivoa siitä, miten isoon tehtävään on suunapäänä sukeltanut, ymmärtämättä vastuun suuruutta. Tunnen itseni niin pieneksi ja heikoksi, vajaavaiseksi ja keskeneräiseksi. Tälläisenä pitäisi sitten yrittää kasvattaa lapsia ja näyttää esimerkkiä. Elämän raakuus on jo tullut ajoittain hyvin tutuksi ja yritän tässä kohtaa taas tapailla niitä hyviä puolia, joita olemme saaneet kokea, mutta välillä sitä on vaikea nähdä, kun jaksaminen hälyttää punaisella. Ajattelemalla mikään ei kuitenkaan muutu, vaan on myös toimittava. On muutettava kelkan suuntaa, ankkuroitava itsensä maaperälle, joka ei valu jalkojen alta aina vain syvemmälle maan uumeniin. 

Muutaman syvän hengittelyn jälkeen kaivan liidut esiin ja päästän irti kaikista ajatuksista tietäen, että tämä kyllä helpottaa, kunhan muistan lisätä elämän puntariin niitä asioita, jotka kääntävät kipin enemmän tasapainoon. Asioita jotka tuovat iloa. Tarvitsen niitä aivan järkyttävän määrän. Tiedän, että on omaa syytäni, että en ole pitänyt huolta itsestäni aikaisemmin, mutta hyvin pian tunnen valtavaa myötätuntoa siitä, että en ole osannut pitää omia puolia elämässä. Oma ääni on ollut vaikea saada kuuluviin ja välillä on sitten tarvinnut avata ääntä ihan huolella, että on otettu tosissan. 

Vuosien työstäminen itsensä kanssa on vihdoin alkanut selkeyttää sitä, mitkä asiat tuovat iloa juuri minulle. Asia kerrallaan olen raivannut tilaa arjessa niille asioille ja huomaan että ne todella kantaa. Perusta on pitänyt luoda uudelleen ja tuntuu siltä, että vihdoin saan vaikuttaa oman elämän kulkuun, olematta tuuliajolla elämän riepoteltavana. On ihanaa oppia panostamaan pala kerrallaan laatuun sen sijaan, että tarrautuisi ensimmäiseen helppoon ratkaisuun asiassa, kuin asiassa. Runsauden kokemus siitä että vihdoin tekee itselleen oikeita asioita on täyttänyt elämää aivan uudella tavalla. Ei tarvitse olla joka asiassa mukana, peläten että jää paitsi jostain, kun täyttyy ilolla niistä asioista, jotka tuo itselle täyttymystä. Ei myöskään tarvitse enää täyttää itseään herkuilla ja jatkuvalla syömisellä, kun on jotain, joka täyttää ja ravitsee sielua pelkästään kokemalla uusia asioita. Miten vähään sitä onkaan tyytynyt vähän joka saralla, kun ei ole paremmasta tiennyt. Miten ihminen voikaan luisua sellaiseen kuoppaan, jossa kadottaa itsensä kokonaan? Ehkä ei ole koskaan edes löytänyt itseään? 

Ilo onneksi auttaa suunnistamaan oikeaan suuntaan ja se kyllä pärähtää suoraan sieluun asti. Voimakasta iloa ja onnea kokiessa ja tuntiessa tässä hetkessä on jo helpompi luottaa oman toipumiseen ja oikeastaan olen kiitollinen kaikesta pimeästä jonka läpi olen kahlannut, sillä olo tuntuu nyt kokonaisemmalta, kuin koskaan.  On rikkaus kokea elämää kaikissa sen ääripään sävyissä, antaa niiden tulla ja mennä, ottaa mukaan se mikä vie eteenpäin ja opetella palaamaan tasapainoon.

11.2.2023

Tunneturbulenssi osa.3

Kirjailijaa leikkiessäni en malttaisi lopettaa tekstin tuottamista, vaikka pienimmät kaipaisi jo ohjausta. Lopulta pidän tauon, kun on käytävä vessassa. Muistan palamaan jääneet kynttilät ja ajtuksissani käyn läpi skenaarion siitä, että joku heittää pehmolelun kynttilän ylitse ja se syttyy palamaan. Ehdin miettiä kaksi eri sammutustekniikkaa ja sen, kuinka samalla ohjeistan lapsia soittamaan hätänumeroon, kun itse päästelen vaahtosammuttimella paloa päin. Mieltä rauhoittaa pelkästään se, että tiedän puhelimen olevan laturissa, eikä kenenkään piilottamana jossain ilman akkua. Mielikuva palosta on niin todellinen, että on räväytettävä wc:n ovi auki varmistaakseni, ettei missään oikeasti pala. Samalla toivon, ettei kukaan vieras astele juuri samaan aikaan sisään palauttaakseen vaatetta, jonka olen laittanut facebookin myyntipalstalle toiveikkaana siitä, että ale huuruissani ostamani hutiostokset päätyisivät oikeasti jonkun käyttöön. Tilanne vaikuttaa kuitenkin rauhalliselta ja jään pohtimaan ajatuksien voimaa. Olen muutaman kerran kokenut karvaasti kohtalokkaan tilanteen juuri samalla tavalla, miten olen sen hetkeä aikaisemmin ajatellut mielessäni. Se on hämmentävää. Joko luomme tulevaa ajatuksillamme, tai voimme kokea enteitä tulevaisuudesta. Tämän takia olen nykyään tarkka siitä, että en edes ajattele mitään kauhuskenaarioita. Välillä jään siitä kuitenkin itselleni kiinni ja väännän ajatuksen kulun tietoisesti toiseen suuntaan.

 Aamuiset juhlakengät lojuvat nyt vauvan syöttötuolin alla, jossa vauva onnellisena syö kaksin käsin valkoista tahmeaa riisiä ja heittelee sitä ympäriinsä. On todennäköistä, että riisiä päätyy myös kenkiin ja mahdollista myös se, että riisi kulkeutuu seuraaviin juhliin joko kengänpohjassa tai sukkaan tarttuneena kengän sisäkärjestä. Naurattaa ajatus, että jos seuraavat juhlat ovat häät, ei kukaan välttämättä arvaa että riisi on kulkeutunut vuoden takaisesta tavallisesta torstaipäivällisestä juhlariisin joukkoon. Kengän käyttäjä kyseisissä juhlissa tosin on vielä arvoitus. 

Mustikkasmoothie kaatuu pöytäliinalle ja käännyn katsomaan lapsen säikähtänyttä ilmettä. Smoothie on piirtänyt lapselle iloiset, korkealle nousevat suupielet, joten pystyn suhtautumaan siihen rauhallisesti, sillä hymy on niin sympaattinen. "Wau, taas hyvää mielenhallintaa" muistan sanoa itselleni, vaikka samaan aikaan mieleni tekisi huutaa kyllästymistä. Viikset ovat kuitenkin niin hyväntuuliset, että hyväntuulisuus tarttuu.

10.2.2023

Tunneturbulenssi osa.2

Toivun uupumuksesta. Haaveilen hierontapöydällä makaamisesta ja jostain ihanasta spa-hoidosta, tunnelmasta, rauhasta, miellyttävästä tuoksusta, veden liplatuksesta ja lämmöstä. Kaipaan kukkia, vapautta, aurinkoa, lintujen laulua ja pitkiä yöunia. Haaveilen ajasta, tyhjiöstä, jossa kuulen omat ajatukseni ja on aikaa kuulla niitä. Haaveilen kirjoittamisesta. Kuvittelen seuraavaksi viltin kesäiselle nurmikolle, maukkaat lounaseväät, hyvin toimiva kynä ja kaunis kirja.

Kirjastoleikit on jo hetki sitten lakannut ja tuttu pleikkariohjaimen natina kuuluu huoneesta. Pieni härvääjä pyörii eessun taassun sylissäni, eikä sopivaa asentoa löydy ollenkaan. Pyydän kaveria pyyhkimään vuotavan nenän paperiin, tai pyyhkeeseen, mutta helpoin tapa löytyy nopeasti ohimennen, lähes huomaamatta äidin uudesta vakosametin helmasta. Hyväksyntä pitää taas tehdä tietoisesti, vaikka tekis mieli räjähtää. En halua valittaa joka asiasta. Lähiviikkoina ja kuukausina en muista, että olisin muuta tehnytkään. Rajan vetämisien ja hyvien käytöstapojen kanssa saisi olla jatkuvasti skarppaamassa. Kaikkea ei pysty tehdä niin, miten haluaisi ja se tietysti kiristää hermoja. "Tarvitset mielen hallintaa ja sietämistä, reagoimisen sijaan", yritän rauhoitella itseäni.

Todellisuus ja unelmat ovat hyvin irrallisia toisistaan, mutta haluan siitä huolimatta elää unelmaani mielessä jo todeksi, sillä olen jo monta unelmaa elänyt todeksi, vaikka ensin uskoin niiden olevan täysin epärealistisia omassa elämässä, täytyy vain uskoa niihin ja löytää reitti. Pojat raapivat lautasensa tyhjäksi riisistä ja kehun, miten hyviä poikia ovat. Kehun molempia, vaikka toinen huomauttaa toisen lautasen olevan vielä vaiheessa. Itseensä tyytyväinen ruokailija lähtee palauttamaan astioita ja heivaa omat astiat kilisten tiskialtaaseen. Kuulosti siltä, että muumimukiin tuli vähintään lohkeama ja mielessäni peruin jo äskeiset kehut äkillisestä ärtymyksestä, mutta poika käännähtikin katsomaan säikähtäneenä, joten päädyin tekemään vaan jonkun epämääräisen hymyn, tai ilmeen. En moittinut. Toinen oli juuri kokenut tyytyväisyyttä, joten siinä olossa on paljon mukavampi jatkaa päivän touhuja. "Wautsi, mitä mielenhallintaa" kehun itseäni ja hoksaan, että juuri näistä hetkistä voinkin alkaa muodostaa omaa positiivista äitiyttä uudelleen. 

Kello lähenee puolta päivää ja samalla sekunnilla, kun vilkaisen kelloa, ulko-oven kahva käy ja ensimmäinen koululainen tulee kotiin. Iloiset terveiset alkavat raikkaalla äänellä jo kuistilla, jossa perheen pienin vetelee päivän pisimpiä uniaan. Joka päivä ja joka kerta toivon, että terhakas koululainen ei herätä vauvaa samalla, kun tulee kengät lompsuen sisälle pulputen malttamattomana päivän tärkeimpiä kokemuksia. Helpotuksesta nouseva tyytyväinen aalto menee lävitseni, kun vauva ei herännyt. Hetkessä tilanne on taas ihan päinvastainen ja keho jähmettyy ja hengitys pidättäytyy, lapsen yllättävästä päätöksestä ampaista uudeleleen ulkoportaille huitaisten ovet sepposen selälleen huutaakseen vielä kymmenennet heipat kaverilleen, joka kulkee talomme ohi.  Ääni raikaa taas koko kehon voimalla ja käteen jäänyt märkä hanskaa lätkyttää samalla oven pieleen.  Riemullinen ilme ilahduttaa ja samalla  isompien kolisteleva joukko rantautuu myös sisälle. Pelivuorojen varailu alkaa jo ulkoeteisessä, jossa joku ohimennen huitaisee repullaan sukset ja sauvat kolisten maahan. Huomaan pidättäneeni hengitystä koko jännitysnäytelmän ajan toivoen, että vauva yhä jatkaisi uniaan ja ymmärrän hengittää vasta, kun viimeinen vetää oven kiinni perässään. Hetken kuuntelua, ei kuulu itkua! Selvittiin taas. Ilmeeni on jälleen varmaan kauhun ja epätoivon vääntämä, vaikka todellisuudessa halusin ottaa lapset ilahtuneena vastaan. Talon ainut päiväunipaikka rattaiden kanssa on kylmäeteinen ja harmittaa, että ei ole toista kulkua sisälle. Toisella uloskäynnillä kun välttäisi kokonaan vauvan uniin liittyvän stressin. Kyselen kunkin päivästä ja kuuntelen pinnistellen, jotta en väsy kesken kuuntelun. Lasten kuuntelu on ollut pitkään vaikeaa, vaikka aidosti haluan kuulla ja jakaa päivän tapahtumat. 

9.2.2023 

Tunneturbulenssi osa. 1

Keittiön moneen kertaan pyyhitty ruokapöytä näyttää taas elämän jäljet ja oma puhdas paikkani on uhkaavasti kaventunut. Olen jättänyt haalean kahvin rajamerkiksi pöydälle siinä toivossa, että oman ahterin kokoinen paikka säilyisi puhtaana muiden käydessä aamupalalla eri tahtisesti. Yritän silmää siristämällä mittailla venyneen viilistahran etäisyyttä ja haitta-astetta paikastani, mutta huomaan että se ei ole ainoa häiritsevä tahra, joten päädyn pyyhkäisemään pöydän tiukalla kylkikämmenellä ja toistamaan liikkeen vielä lämpimän luutun kanssa. Keräilen rapeat paahtoleivän kannikat roskikseen ja erehdyn työntämään yhden niistä suuhuni. "Ei maistunut miltään" totean ja muistan kehittyneeni vuosien aikana muutaman asteen eteenpäin armottomasta niukkuusajattelusta, jolloin vähäinenkin ruuan roskiin heittäminen aiheutti jumittavaa oloa muutenkin täyteen päänuppiin.

Sytytän pöytäkynttilät ja maksimoin nautinnon tässä hetkessä. Hengitän rauhaa ja selkeyttä useita henkäyksiä ja tunnen kiitollisuutta, että olen oppinut löytämään pieniä onnen murusia arjen keskeltä. Rauha ja hiljaisuus on tässä elämänvaiheessa kuin sulosäveliä sielulle. Herkkua ja hunajaa, jotain sellaista, joka osuu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Lapset kaipaavat oikeaa tekemistä. Olen pitkään yrittänyt ohjata lapsia leikkeihin vähän vasemmalla kädellä ja usein se ei johda mihinkään muuhun, kuin surkeaan ilmapiiriin, jonka keskellä itse yritän paeta kotitöihin samalla kun lapset tappelevat keskenään ja kukin vuorollaan kokee karmaisevan tappion mielialan ja annattaa tulla suoraan ytimestä koko kehon keräämällä voimalla, ilman äänenvaiennusta, ketään säälimättä.Tänään haluan jotain ryhtiä ja muutosta omaan pakenevaan läsnäoloon ja aivoni yrittävät raksuttaa jotain viihdyttävää tekemistä. Näen ja kuulen kuinka väärissä jaloissa olevat, liian suuret juhlakengät lähenevät uhkaavasti sillä tarmolla, että kahvihetkeni uhkaa jäädä lyhyeen. Nokkelana heitän ilmoille teennäisen innostuneen ehdotuksen, että "leikkikääpä kirjastoa!" Mielessäni pyöräytän silmiä itselleni, mutta todennäköisesti silmämunat pysyvät vakaina, sillä lähenevä tarmokkuus pysähtyy hetkeksi miettimään ja selvästi ottaantuu ajatukseen. Mietin tylsästi, että mitenhän kirjastoa edes leikitään, mutta lapsilla mielikuvitus alkaa heti elämään ja leikki imaisee toisetkin mukaan. Olohuone muuttuu hetkessä kirjastoksi ja ilmapiiri on ihanan kepeä. "Olipa hyvä heitto ihan lonkalta!" kehaisen itseäni ja pieni läikähdys sykähtää sisuksissani, kun saan vielä jatkaa rauhallista olemista.

Huokaisen syvään muutaman syvän haukotuksen perään ja kuulostelen oloani. Tunnen itseni apeaksi ja huomaan kaipaavani kannustavia ja kehuvia sanoja. En itsestäni, vaan äitiydestäni. Usein päivän päätteeksi oma päälimmäinen tunne on kuormittunut. Syyllisyys, riittämättömyys ja itseä moittiva ääni on painanut myötätunnon melko alas. Olisi tervehdyttävää kuulla kehuja myös toisilta, mutta todellisuudessa tiedän, että omat ajatukset omasta äitiydestä ovat niin maan alle painuneita, että en varmasti uskoisi edes niihin, mikäli kehuja kuulisin.

Lupaan itselleni, että alan päivittäin sanomaan jotain hyvää itsestäni ja äitiydestäni. Eikä riitä, että positiivinen ajatus pyörähtää mielessä sadasosa sekuntin, vaan on lausuttava se itselle ääneen ja pystyttävä vastaanottaa kehut estelemättä. Tunnen koko yläkroppani painuneen kasaan ja kaipaavan avautumista ja venytystä. Hengitän muutaman kerran taas syvään ja venytän maukkaasti rintakehää ja selkää kumpaankin suuntaan ja samalla muistan juuri lyhyen ajan sisällä kuulemani kehut äitiydestäni. Kuinka pitkään olenkin ohittanut kaiken positiivisen tällä osa-alueella. Ajattelen suurella lämmöllä näitä kauniiden sanojen kylväjiä ja tunnen positiivisuuden voiman itävän jotain hyvää itsessäni.

Taide ja herkkyys ilmaisun muotona.

"Yötä valvoo, toinen siipi maassa. Yötä valvoo, miettii miksi onni välttelee? Sanoin maalaa, tunteet paperille.."

Taas on lauluntekijä osannut kauniisti purkaa ajatuksiaan ja tunteitaan paperille, tehnyt kappaleen kaikkien kuultavaksi, vertaistueksi samaa kokeville. Laulun sanat ovat taidetta sanojen muodossa. Taiteen saralla moni saakin boostia omaan tekemiseen tunteistaan, jotka ottavat näkyvän muodon sanoina, kuvina, väreinä, sävelinä, rytmeinä, tai silmukoina, kuka mitenkin oppii lahjojaan käyttämään. 

Taide onkin usein jotain sellaista, mitä ihminen ei ole ehkä osannut ilmaista toisille. Ehkä ei ole opetettu, eikä ole mallioppinut. Maailma on onneksi täynnä tapoja, joiden avulla saamme ajatukset ja tukahtuneet tunteet liikkumaan joko terveeseen, tai epäterveeseen suuntaan. Riippuvuudet kaappaavat helposti omakseen, ellemme koe turvaa terveelliseen itseilmaisuun. Koemme mielihyvää ja terveyttä, kun mieli tyhjenee tekemisen tai liikkumisen tahtiin. Tunnemme keveyttä, kun suru pukeutuu runoksi tai sanoitukseksi löysyttäen samalla itkun kiristämät kaulukset. 

Tunnetyöskentely on hyvä työkalu myös itsensä toteuttamiseen. Työn ja tekemisen lomassa saamme samalla helppoa terapiaa mielelle ja pääsemme nauttimaan työn tuloksesta, kun saamme aikaiseksi jotain näkyvää.

 Liikunta, käsityöt, luonto, musiikki, tanssi, maalaaminen ja moni muu harrastus mahdollistaa yhteyttä omaan sisimpään ja tuo paljon iloa. Kumpa jokainen saisi toteuttaa itseään juuri niin, kuin sisimmissään kokee, tuntien rentoutta, iloa, vapautta ja voimaantumista. 

Ihmisyys on jatkuvaa kasvua, eikä valmista taida tulla yhdenkään elämän aikana. Kaikkien aikuisten sisällä elää lapsi, joka kokee elämää minuuden kautta. Toteuttaessa itseään ja unelmiaan sisäinen lapsemme kokee iloa ja tyytyväisyyttä. Ollessaan pienenä, lapsen kaltaisena, saammekin kokea jotain suurta, sillä itselle merkittävät asiat tuntuvat suurilta.

Minuus alkaa kehittymään jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Lapsi tarkkailee ilmeitä, eleitä, kuuntelee ja kuulee. Tarvitsee aikuista ohjaamaan oikeaan ja väärään, kokeilee, rikkoo rajoja. Tarvitsemme rajat, jotka pitää ja jotka luo raamit terveelle maailmankuvalle. On tärkeää että vanhempi pystyy perustelemaan lapselle oikean ja väärän, teon seuraukset. Pitämään rajat silloinkin, kun lapsi on voimakastahtoinen. Ajattelen, että voimakastahtoinen lapsi opettaa meitä vanhempia ja kokeilee vanhemman rajoja. Ei suodata vanhempien laihoja perusteluja asioille oikeasta ja väärästä, vaan todella testaa niiden lujuutta. On vaikea noudattaa jotain sellaista, mitä ei ymmärrä. Välillä onkin syytä tarkastella omia perusteluja, että onko ne todella linjassa oikean ja väärän kanssa. Allekirjoitanko omat perusteluni ja seisonko niiden takana? 

 Kasvatus on vastuullista siinäkin mielessä, että sillä on oikeasti pitkät seuraukset. Sanoillamme on merkitys ja lapsi kuulee sen mitä sanomme. Lapsi muodostaa kasvatuksen pohjalta oman maailmankuvaansa ja olisi suotavaa, että perustus on kestävä, eikä romahda missään elämän vaiheessa. Ihminen on kokonaisuus, jossa mieli ja järki muodostaa kokonaiskuvaa asioiden yhteyksistä fyysisen maailman kanssa. Lapsi kehittyy tasapainoisena, kun järki, tunteet ja fyysinen ulottuvuus kulkevat synkassa keskenään.

 Kukaan vanhempi ei tunne lastaan kokonaan. Jokainen lapsi on syntyessään arvoitus ja tutustuminen voi alkaa vuorovaikutuksessa ja aidossa läsnäolossa. Yhteyttä on toki muodostettu jo raskausaikana, mutta todellinen tunteminen alkaa vasta, kun lapsi itse alkaa ilmaista itseään ja omaa tahtoaan. Jokainen lapsi on Jumalan luoma, ainutlaatuinen, täynnä salaisuuksia ja ihmeitä. Ajattelen että ihmiselämän yksi merkittävin asia on oppia tuntemaan ja löytämään itsensä.

 Vanhemmalla on merkittävä osa olla luomassa turvaa ja tilaa lapsen kehitykselle. Antaa lapsen kokea ja kokeilla, oppia virheistään. Olla armollinen, rohkaista tuntemattomille alueilla ja kannustaa lasta muistuttaen, että kävi miten kävi, rakastan sinua. Ihailla ja rakastaa ehdoitta. Koska lapsi oppii parhaiten mallioppimalla ja esimerkillä, on myös merkityksellistä minkälaista minäkuvaa vanhempi ylläpitää itsestään. Puhunko itsestäni ja kehostani inhottavaan sävyyn, olenko liian vaativa itselleni? Osaanko pitää huolta omasta hyvinvoinnistani ja uskallanko itse olla rohkea? Osaanko levätä ja noudatanko terveitä elämäntapoja? Sallinko väärää kohtelua toisilta, vai kunnioitanko omia rajoja? Tuntemalla omat valot ja varjot voimme olla rehellisesti sitä mitä olemme. On rohkeutta myöntää omat heikot kohdat ja väärät teot antamatta niille kuitenkaan oikeutta. Nöyrtyä kasvukohdissa. 

Elämme yhteiskunnassa, jossa edelleen opetellaan kollektiivisesti myös oikeaa ja väärää ja siksi tarvitsemme rohkeutta myös itsemme ilmaisuun. Herkkyys tuo omat haasteensa itsensä ilmaisuun, sillä herkkyys ei meinaa löytää paikkaansa maailmassa. Moni herkkä on täynnä säröjä, eikä jaksa jatkuvaa rikki menemistä. Satuttavat ja vähättelevät sanat jäävät pyörimään mielenpäälle ja aiheuttaa kipua. Kaikki eivät jaksa elää herkkyytensä kanssa. Herkkyydellä on kuitenkin tehtävänsä ja paikkansa täällä maailmassa. Se on hienovaraista, herkästi särkyvää. Se on ohutta, kuin jää asfaltissa, helposti rikottavissa. Herkkyys on hienovärähteistä ja usein heikoimpien puolella. Herkkyys ja taide kulkevat myös käsikädessä, sillä taiteen kautta saamme näkyväksi jotain sellaista, mikä meinaa polkeutua jalkoihin. Taiteella yritetään puhutella ihmisiä siellä, missä ymmärrys ei tavoita toisia.

Olemalla rehellinen itsellemme, löydämme omat rajat suojaamaan kivulta ja vääryydeltä. Kannamme itse vastuun siitä, että emme hyväksy väärää käytöstä itseämme kohtaan, vaan avaamme suumme ilmaisemaan, että nyt sattui. Se, miten toiset siihen suhtautuu muodostaa sen pinnan, jossa kokemuksemme tulla kunnioitetuksi joko toteutuu, tai tulee rikotuksi. "Kunnioittakaa toinen toisianne" on ihmissuhteissa kultainen sääntö. 

Kun opimme luottamaan itseemme siinä, että rajamme pitää, kasvamme enemmän omaan kokoomme ja pystymme toimimaan itsemme lisäksi, myös toisten parhaaksi. Opimme kunnioittamaan ja arvostamaan toisia ja heidän rajojaan. Mistä sitten tiedämme toistemme rajat? Omien rajojen tuntemisen lisäksi ainoastaan kuulemalla toista. Olemalla läsnä toiselle ihmiselle ja tutustumalla häneen hänen ilmaisunsa kautta. Vuorovaikutuksessa toisen kanssa tarvitsemme kaksi korvaa ja yhden suun, jota tulee käyttää samassa suhteessa. Olettamisen ja tietämisen voi unohtaa rehellisessä ja aidossa ihmissuhteessa.

Joskus asiat ovat ristiriidassa keskenään, mutta niistä olisi hyvä keskustella turvallisessa ilmapiirissä. Pelko erilaisuudesta tai hylkäämisestä vaientaa ja aiheuttaa haastetta itseilmaisussa. Kokemus erilaisuudesta tai omasta väärästä tavasta elää niin yhteiskunnallisesti, kuin eri yhteisöissä, on tuhoisaa minuudelle. Jo lapsena tämän kuuleminen ilman riittävää perustelua, muodostaa väkisin isoja ristiriitoja lapsen mielelle. Tasapainoinen kasvu horjuu ja minuus on näkyvää vain niiden asioiden kanssa, jotka on sallittuja. Mistä tiedämme, mikä on oikein ja väärin? Toisinaan kuulee perustelun joillekkin asioille, että joku muu tietää paremmin, mikä on meille hyväksi. Uskallan väittää että kaikki mikä koskee omaa elämää, kannattaa kuitenkin suodattaa myös oman vastuun ja hyväksynnän kautta. Usein isojen kysymysten äärellä on hyvä kysyä, mitä tekisi Rakkaus? 

Rakastan tätä kohtaa Raamatussa: 

»Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain suurin käsky?" Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.[1]»

Toisiamme kuulemisen lisäksi, on hyvä pysähtyä kuuntelemaan hiljaisuutta, sillä hiljaisuudessa kuulemme parhaiten. Ajatuksen virtaa, omaa tuntoamme ja tunteitamme. Ajatuksenvirta voi olla voimakasta ja siitä kannattaakin opetella päästämään irti. Tunteiden kuuntelu mielen mölinän seasta onkin haastavaa, mutta kaikilla se kuitenkin on ja sen kuuleminen on totuudellista ja itsellemme merkittävää. Vain tunteiden kautta voimme olla totta toisillemme.

Jos etsit ikuisuutta, elä tässä ja nyt

Kasvaessani uskonnollisessa yhteisössä, on omantunnon vartijaksi muodostunut häilyvä ja epämääräinen ristiriita, joka on jatkuvasti tehnyt työtä synniksi ymmärrettyjen asioiden kimpussa, ymmärtämättä niitä oikeasti. Toisten luoma pelko synninluvallisuudesta ja sen vaarasta, että usko otetaan pois, jos antaa synnille tilaa on nakertanut koko tähänastisen elämäni. Onneksi sydämen ääni on ollut myös vahva, jotta en ole  täysin tukahduttanut sen olemassaoloa. Sisäistä sotaa olen käynyt niiden asioiden kanssa, jotka tuovat syvää täyttymyksen tunnetta ja kevyttä iloa ja riemua. Iloa on kuitenkin aina varjostanut suru siitä, että minussa on jotain pahasti vialla, kun tykkään vääristä asioista. En ole löytänyt iloa, enkä osaamistakaan niihin asioihin, joiden olen ymmärtänyt olevan sopivia uskovaiselle. Sen sijaan iloa on tuonut ne asiat, jotka on häpäisty, synnillistetty ja halveksittu. Olen yrittänyt tukahduttaa nämä tarpeet itsessäni, koska tuomitsevuuden pelko on ollut voimakas. Itsekseen olen osannut nauttia näistä asioista, mutta näkyvästi en. Olen tutkinut omaa sisintä, kuunnellut Jumalan sanaa ja peilannut omaan elämääni useita eri vertauksia Kristuksen rakkaudesta. Hiljalleen oma uskoni on vahvistunut sellaiseksi, jossa minunkin on hyvä ja rauhallinen olla. Armon uskominen ja vastaanottaminen omalle kohdalle on ollut puhdasta ja ansiotonta, lahjaa ilman jatkuvaa yrittämistä olla toisenlainen. Ajatusmaailma on avartunut ja uskon ymmärrys kirkastunut sellaiseksi, mikä tuntuu vahvalta kalliolta, mikä on ja pysyy ilman jatkuvaa painia itsensä kanssa. Armo ja syntien sovittaminen on saanut paljon suuremman ja samalla selkeän ja helposti ymmärrettävän käsitteen sydämessäni. Yrittäessäni jakaa omaa ajatusmaailmaa, olen saanut osakseni epäilyksiä, huolestuneisuutta ja tuomitsemista. Satuttavat sanat ovat tehneet muurin sydämeni eteen, ollessani niin yksin opittua ajatusmaailmaa vastaan. Muuri on suojellut kivulta heidän edessään, joiden sanat ja tuomitsevuus ovat loukanneet. On niin vaikeaa näyttää kipu tullessaan loukatuksi, jonkun niin henkilökohtaisen kokemuksen ja ajtuksien kanssa. On kuin kokemukseni olisi ollut taas väärä ja synnin turmelema. Pelko on vaientanut. On ollut liian kipeää kertoa omista ajatuksista.

Nyt ymmärrän, että omille ajatuksille ei tarvitse hakea hyväksyntää toisilta, ei edes läheisteni kanssa, sillä se väsyttää minut. Voin itse päästää irti siitä uskomuksesta, että kaikkien ajatukset tulisi koskaan olemaan samanlaiset. On siis varsin helpottavaa alkaa elämään niin, miten itse koen oikeaksi. Hiljentyessäni itseni äärelle kuuntelemaan näitä tunteita ja ajatuksia, jotka olen piilottanut muilta, olen saanut vahvistusta oikeasta suunnasta. Olen saanut jykeviä, sekä hentoja viestejä Jumalalta monin eri avoin ja se on mykistänyt sen ihmeen äärelle. On ollut helpompi luottaa johdatukseen, kun rukouksiin on vastattu niin selkeästi. Empiessäni olen saanut vahvistusta. Tunnen olevani kannateltu ja turvassa. Tätä polkua seuratessani, on eteeni tuotu niin upeita asioita ja ihmisiä, joiden hyväksyvä läsnäolo on korjannut niin paljon rikkinäistä minuutta. Ne rakkauden kokemukset on olleet niin vahvoja ja täyttäviä, että on ollut vaikeaa ottaa vastaan jotain niin hyvää. Tätä kuitenkin opettelen ja haluan uskoa siihen, että jotain niin puhdasta rakkautta kuuluu myös minulle. Ansiotta. 

Tuntuu että koko elämä on ottanut täyskäännöksen ja kaikki vanhat turvalliselta tuntuneet rakennelmat on romahtanut. Tätä olen tietenkin halunnu väistellä ja välttää joutumasta kohtaamaan näitä kipeitä asioita, sillä tiedän niiden muuttavan niin paljon myös ympärillä olevien ajatuksia. On vaikeaa hyväksyä, että minä aiheutan toisissa surun ja pettymyksen tunteita, mutta jos jatkan tätä suojelua, elän enemmän toisten elämää, kuin omaani. Ihmisyyteen kuuluu myös näiden puolien hyväksyminen itsessä, en olekkaan aina se, joka miellyttää muita. Oma paikkani tuntuu aika yksinäiseltä ja ulkopuoliselta, mutta liikutun niistä ihmisistä ja läheisistä, kenen kanssa saan jakaa samanlaiset arvot ja koen olevani rakastettu ja hyväksytty. Häpeästä irti pyristellessä olen alkanut ulkoisesti myös näyttämään omaa sisäistä maailmaani kirjoittamalla julkisesti omia näkemyksiä itselle tärkeistä arvoista. Teen töitä sen kanssa, että en todella tarvitse toisilta lupaa ja hyväksyntää eläessäni omaa elämää. Kokemuksien täyttäessä sisimpääni, olen päässyt eroon riippuvuuksista ja herännyt myös siihen, että myös minä voin saavuttaa fyysisesti terveen olon. Koen että pystyn rakastamaan itseäni psyykkisesti, hengellisesti ja nyt myös fyysisesti. Tuntuu vapaalta, mutta vielä tarvitsen rohkeutta tulla yhä näkyvämmäksi. 

Tuntuu karsealta ajatella, että eläessäni aina pelon alla, olisi elämä voinut mennä kokonaan ohitse ja kokemus tästä upeasta elämästä olisi jäänyt pelkäksi ohueksi kuoreksi. Nyt nautin ja hengitän jokaista kokemusta täysin siemauksin. Elämä ei vielä ole ohitse, vaan täysin avoinna kaikelle, minkä kanssa tiedän pääseväni tasapainoon ja antamalla terveen esimerkin myös omille lapsilleni. Kymmenen vuotta elämästäni on ollut raskasta, mutta rikasta aikaa opetellessani äidiksi ja aikuiseksi. Lapseni ovat parhaimpia opettajia ja peilejä siitä, milloin ihmisen on aidosti hyvä olla. Rakkaus heitä kohtaan on tinkimätön ja haluan tehdä kaiken voitavani sen kanssa, että näen onnellisuuden ja levon heidän silmissään. Haluan olla äiti, kenen kanssa saa turvallisesti tuntea kaikki tunteet, mitä elämä vastaan tuo. Haluan aidosti liittyä tuohon iloon ja jakaa sen heittäytyen itsekkin iloitsemaan elämästä. Haluan olla turva ja tuki, kun sellaista tarvii. Tiedän myös oman vajaavaisuuteni ja keskeneräisyyteni äitinä ja myönnän että usein on mennyt ihan metsään. Ajattelen rosoisia kohtiani myötätunnolla ja lempeydellä. Tunnen että se riittää. Haluan oppia virheistäni ja pyytää anteeksi, kun toimin toisia kohtaan väärin. Tämän lisäksi haluan elää elämää niin kuin itse hyväksi koen, luotan että sydämeni ohjaa oikeaan ja tunnistaa väärän. Vaalin armollisuutta ja pysyn totuudessa, en uhriudu. Tarvitsen arjessa omaa tilaa ja pidän huolta tarpeistani. En enää hylkää itseäni. Toivon että arkemme asettuu tasapainoon ja seurassani on hyvä olla, kun sisäiset ristiriidat alkaa hälvenemään. 

Minä ennen ja nyt

Saat sen mistä olet  valmis luopumaan

"Etsikää ensin taivasten valtakuntaa, niin myös kaikki tämä teille annetaan" Olen pysähtynyt tämän lauseen äärelle monta kertaa ja yhtä monesti kokenut jotain suuren oivalluksen tapaista. Lauseen syvä merkitys ja monet Hellstenin kuvailemat erilliset kohdat siitä, mitä taivasten valtakunnalla tarkoitetaan, on tuntunut totuudelliselta ja kolahtanut myös omalla kohdallani.

On helppo samaistua useaan kohtaan, missä ja millä tavalla itse olen kokenut jotain niin suurta rakkautta, onnea, kiitollisuutta ja iloa, kuin tekstin vertaukset taivasten valtakunnasta. Paljon puhuttelee myöskin se tapa, miten ja miksi olen saanut kokea jotain niin kaunista ja jopa pyhän tuntuista. Kuinka se kaikki on todella annettu ilman omaa yrittämistä, kuin lahjana ruokkimaan sydämen sopukoita/ unelmia ja suuria toiveita. Se mykistää, herkistää, laittaa nöyräksi ja saa tuntemaan valtavaa kiitollisuutta.

Kaikki tämänkaltaiset kokemukset, ovat tulleet rehellisen olemisen seurauksena. Rehellisyys itselle omia tunteita kohtaan, rehellisyys itselle kyseenalaistamalla opittuja turvarakennelmia kohtaan, rehellisyys itselle ihmissuhteissa ja erityisesti parisuhteessa kohdatuissa konflikteissa. Rehellisyys ja siinä pysyminen ei ole ollut helppoa. Se on satuttanut monella eri tavalla. Se on asettanut persoonani haavoittuvaiseksi paljastamalla todellisia syviä tuntemuksia ja toiveita. Se on nostanut pintaan paljon häpeää ja pelkoa. Ulkopuolisuus, pelko hylkäämisestä ja torjutuksi tulemisesta, vastustus ja uhkana oleminen on tuonut paljon surua pintaan. Syvä yksinäisyyden kokeminen on raastanut todella syvältä ja herättänyt voimakkaan rakkauden ja läheisyyden kaipuun. Tämän tarpeen kanssa olen yrittänyt tulla tässä elämäni vaiheessa sinuiksi ja ilmaista ja sanoittaa niitä tuntemuksia, jotka ovat voimakkaasti olleet läsnä.

Kirjan kappale ulkoisen ja sisäisen menestyksen suhteesta herättää sen sijaan riemullista toivoa sisälläni. Olen elänyt koko tähänastisen elämäni hyvin vähäisellä ulkoisella menestyksellä ja oikeastaan niukkuus on varjostanut lapsuudesta aikuisuuteen. Jokapäiväinen leipä on kyllä annettu, mutta ulkoista vaurautta ei ole päässyt kertymään. Sisäisesti olen kyllä tuntenut rikkautta ja runsautta elämäni eri vaiheissa ja uskonkin että tämä tie on kuljettanut kohti syvällisempää elämää. On pelottavaa haaveilla, tai ajatella, että joskus elämäni olisi vauraampaa, vaikka samaan aikaan tunnistan siinä jotain, mikä voisi olla mahdollista. Se tuntuu kuitenkin liian hyvältä ollakseen totta, tai ehkä jokin siinä tuntuu vaikealta sallia itselleen. Toisaalta se tuntuu vain kaukaiselta haaveelta, johon tuntuu olevan niin pitkä matka, että omat askeleeni eivät yltä sille vyöhykkeelle ollenkaan. En halua liikaa alkaa keskittämään elämääni tietoisesti ulkoiseen menestykseen, vaan pyrin pysymään mielummin omana itsenäni ja luomaan sitä kautta elämääni sen näköiseksi, jotta se tuntuu sisäisesti rikkaalta. En halua asettaa rahallista vaurautta arvojärjestyksessä kovin korkealle, vaikkei rikkaudessa mitään väärääkään olekkaan. Sen sijaan siinä tavassa, jolla ihminen rikastuu, on mielestäni suuria eroja arvomaailmaa ajatellen.